-->

.

.

19.12.2014

Stories in B&W

Koska on olemassa sanonta ''kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa''.










Kyseessä on siis jälleen kerran minä, joka kikkaili kameran ja kasvovärien kanssa.
En siis oikeasti ole työntänyt kynää nenusta läpi tai repinyt veitsellä huulet auki.

10.12.2014

Kompastuskivesi sain yöllä tietää

Hieman hymyä, vähän pilkettä silmäkulmassa,
katseiden vaihtoa silloin kun toiset eivät näe.
Kihelmöivää tunnetta kehossa,
kun toinen hurmaavasti ohi kävelee.

Harmaan sävyiseen elämään twistin tuo,
se mustan sävyinen kolmas olio.
Jonka olemassa olosta ovat vain muistot nuo,
silti niitten nakerruksen tuloksena on sisäinen kuolio.

Haluaisin vain auttaa,
päästää sinut vapaaksi kahleistasi.
Mutta murheitasi en pysty kaataa,
jos itse et usko selviytymiseesi.

Hitaasti aika tulee kulkemaan,
minä en sitä kiistä,
kuitenkin kasvimaasi pystyt kitkemään,
noista rikkaruohoista turhista.

Hassua, vaikken ole omasi
ja hyvinkin eri reittejä käymme,
tarjoan itseni talikoksesi
sekä lupaan kadota kasvimaan puhdistettuamme.

7.12.2014

Tick Tock goes the clock

Kiltin ihmisen syndrooma on kuin tikittävä aikapommi.
Tällaista aikapommia on havaittavissa useimmiten ihmisillä, jotka vaativat itseltään älyttömyyksiä ja vielä enemmän. Kun pitäisi tehdä omat ja muiden hommat muita paremmin, jotta voisi olla tyytyväinen, näin kertoo kyseisen ihmisen mieli.
''Juu, mä voi hoitaa sen'' - on tuo sanonta, jonka voi kuulla syndroomasta kärsivän suusta niin työpaikalla, kotona kuin harrastuksissa. Häneen voi luottaa, hän kyllä tekee hommansa. Vie vaikka kotiin saakka. Hän osaa pitää myös huolta toisista, hän haluaa kuunnella huolesi ja murheesi, tekee siitä elämäntehtävän, jotta saisi piristettyä surevaa jälleen.
Hän jaksaa jaksaa,sekä painaa painaa.

Mutta sitten kun tulee se hetki ettei jaksa. Sano kerran ei, niin heti ollaan päivittelemässä, että kylläpäs sitä ollaan niin itsekkäitä ja jääräpäisiä. ''Ei hänestä kyllä mitään tule'' todetaan selän takana, kun yhden ainoan kerran tuo kiltti ihminen avaa suunsa ja sanoo jotain aivan päinvastaista kuin yleensä. Ei herranjumala.
 Tämä jos mikä nakertaa yhä enemmän kiltin ihmisen mieltä, luoden ajatuksia ettei tuolla tavoin saa ajatella. ''Täytyy olla oma tahto ja on osattava sanoa ei'' sanotaan, käytäntöön se onkin hankalampi sujauttaa, senhän kommenteista ja päivittelyistä huomaa.

Mutta kun näitä sanontoja on tullut tarpeeksi monta ja kun voimat on kulutettu puhki, ilman minkäänlaista latausta, on tuo kiltti ihminen lopussa. Silloin hän useimmiten räjähtää aikapommin tavoin ja sen voi laukaista aivan pieni ja mitätönkin asia. Itku on hallitsematonta ja käytös kontrolloimatonta. Sanat poukkoilevat suusta rakettien lailla osuen kanssa oleviin satuttavasti. Kun sisään ahdetut tunteet ovat nähneet päivänvalon, on olo hetken helpottunut ja tyhjä. Tunne on kevyt ja ilmava, huoletonkin. Sen jälkeen tämä ihminen alkaa pikkuhiljaa jälleen käpertyä itseensä, kun tajuaa, mitä tuli juuri sanoneeksi.

Kärsin tästä syndroomasta, ja sitä kautta minulta puuttuu itsesuojeluvaisto.
Se halusin kertoa teille tämän tekstin kautta.
Mutta alan oppia elämään sen kanssa. Ei se ylitsepääsemätöntä ole, vaatii vain vähän ymmärrystä.

22.11.2014

I told her to listen

Linkki!



''Se sanoo: 'Jotain on tulossa.' Outoja pilviä?''





''Mitä nyt näet?''

'' Outoja. Outoja pilviä.''

16.11.2014

Sellainen fiilis

En ole yksin tunteiden kanssa,
aina leikkiin mukaan lähdet.
Vieno hymy korvissa asti iloitsemassa,
kun luoksesi mut astellen näet.

Silti ''Ei'' kuulen korvissani,
joka napsauttaa aina yhden suonistani,
kun se saavuttaa tajuntani.
Myrkyttäen samalla mieltäni.

Tiedä se, äitisi varoittama tyttö ole en,
aikomukseni ei ole surun saavutus,
vaan kokea jotain voimakkaana pysyen
ja voittaa vierelleni toinen otus.

Silti ''En'' halua tehdä numeroa suurta,
Antautua täysin.
Rikkoa välillämme olevaa muurta,
koska se olisi väärin.

Hei, sä ymmärräthän tämän,
fiiliksen, hyvin hämmentävän.
Kanssasi keskustella tahtoisin,
mutten tiedä mistä alottaisin.




30.10.2014

Happy Halloweenings

Sarjassamme Noora leikkii maskeerajaa:




Huisaa Halloweenia ja rauhallista Pyhäinpäivää.

14.10.2014

Virheitäni turhaan karkuun juoksen

En ole täydellinen.
En omista säihkyviä sinisiä silmiä tai pitkää Elovena-blondin kaltaisia hiuksia, en siis kävisi saksalaisille toisen maailmansodan aikana.
 En omista tasaista ihoa, nenänpääni on täynnä pieniä mustia aukkoja.
 En omista tiimalasivartaloa.
En juokse maratooneja, vaan tasan 100 metriä, kunnes vaivun maahan henkeä haukkoen.
En omista edes kunnollisia lenkkitossuja.
En ole varma itsestäni, peilistä katsoo kummajainen.
En kirjoittanut yhtään ällää.
En ole seuraavalla asteella koulutuksen hurjassa tasohyppelypelissä.
En aina jaksa innostua kirjoista ja en myöskään saa oivallisia ajatuksia niistä.
En osaa meikata itselleni kissansilmiä tai sumusilmiä.
En syö terveellisesti.
En kuuntele oikeanlaista musiikkia.
 En uhraa tarpeeksi aikaa ihmisille.
 En ole hyvä ystävä.

Mitä minä sitten olen?

Olen täydellinen. 
Omistan mystiset vihreät silmät, joissa on jännittävä ruskea twisti.
 Omistan rokahtavan ruskean lyhyet hiukset, jotka ovat saaneet enemmän kehuja kuin pidempi versio niistä. 
Omistan korkeat ja sileät poskipäät sekä hymyn aiheuttamia ryppyjä silmien alla.
 Omistan normaalin vartalon. 
 Olen ahkera yrittämään juoksemista uudelleen, 100 metrin hengenahdistus on vapauttavaa - kokeilen silloin rajojani
 Omistan rakkaat punaiset korkkarit, jotka sain 18-vuotislahjaksi. 
Olen tyytyväisesti epävarma itsestäni, se tekee minusta inhimillisen. Ja peilin kummajainen hymyilyttää minua hauskalla tavalla.
Olen kirjoittanut keskiverto ylioppilasta paremmin.
Olen töissä ja fiilistelemässä rauhassa, mille tasolle aion mennä seuraavaksi.
Olen kiinnostunut erilaisista kirjoita ja yleensä jaksan lukea ne loppuun. Oivallisten ajatusten sijaan, ne avartavat maailmaa.
Osaan peittää taitavasti tummat silmänaluset ja korostaa ripsivärillä silmiäni.
Osaan syödä monipuolisesti, kohtuudella kaikkea.
Olen kuunnellut musiikkia laidasta laitaan ja jatkan tätä harrastusta.
Osaan jakaa aikaani monelle ihmisille siten, että jokainen tuntisi itsensä arvokkaaksi.
Olen outo ja erilainen ystävä.

Itsensä kehuminen kieltämättä haisee, eikä ihme miksei sitä harrasteta. Sellaisesta ihmisestä saa helposti itserakkaan ja ylimielisen kuvan.
Mutta täytyyhän sitä nyt vähän itseään fiilistellä. Olethan ainoa laatuasi, kukaan ei ole kävellyt samaa tietä, jonka tähän mennessä olet taivaltanut. Mieti mikä matka takana, ei ihan kuka tahansa siitä olisi selvinnyt. Niinpä mielestäni ansaitset onnittelujen sijaan hetken, jolloin voit kehua itseäsi:
''Vitsit mikä tyyppi mä olenkaan!''

Sitten voidaan palata takaisin harmaaseen arkeen.
     
 Tosin hieman pirteämpänä.



P.s Ulkona on revontulia.

12.10.2014

Kun katsot elämää, etkä voi ymmärtää



Aina ei voi saada mitä haluaa:

kun rukouksiin ei vastata,
kun lampunhenki ei tule ulos lampustaan,
kun haltijakummit eivät saavu taivaista,
kun usko on sammahtanut kämppäänsä ja toivo jäänyt puistonpenkille oksentamaan. 

Ei sitte, sanon mie.

2.10.2014

Tapaus ruokatauko

''Rämähdän tuoliin. Huojennus. Vihdoinkin ruokatauko.
Harmillista toisaalta kuinka haluamaani salaatinkastiketta ei taaskaan ollut valikoimassa.
No ei voi mitään, kyllä tämä ilmankin menee.

Isken haarukan salaattiin lävistäen vihreän vuonankaalin, emmentalijuuston ja kanan palan. Marinoin pienen annokseni vielä kulhon nurkassa olevaan raejuustoon. On niin nälkä ettei mitään rajaa. Todellakin ihanaa, että voin olla tässä puoli tuntia. Saan hengähtää vähäksi aikaa.
Varsinkin kun ketään ei ole saman vahakankaisen pöydän äärellä, kaikki muut ovat seinien takana tekemässä jotain muuta. Ja tiedän, ettei kukaan tule sanomaan minulle seuraavia hommia. Ruokatauko on pyhä asia, toiset eivät siihen kajoa.

Kaivan kännykkäni taskusta. Kappas eräs keskustelu käy jälleen kuumana, aiheena viikonloppu. Mahtavaa, jotain menoa ja meininkiä luvassa. Sanon, että pääsen töistä kahden maissa, sen jälkeen käy. Ja voin toimia myös kuskina. On vain sellainen olo, että tällä kertaa autonkäsittely menee mutkitta. Vaikka nykyisin se sujuukin aika ongelmitta helposti. Upeaa, sekään ei ole enää haaste minulle. Ajaminen on itseasiassa välillä rauhoittavaa ja mieltä parantavaa.

Tällä kertaa haarukkani kaappaa mukaansa raejuustoa, ananasta, kolme maissia ja kanan palan. Hämmentävän uusia makuelämyksiä, joita voi luoda hyvinkin helposti vain latoamalla kasan muovikulhon pohjalle.
 Twitter ei päivity, johtunee varmaan taas netistä, vaikkakin yllättävän hyvin se toimii täällä. Joku kävelee käytävällä ja lastauslaiturin ovi rytisee auki.

Läpinäkyvä muovikulhoni alkaa olla tyhjä. Onpa kylläinen olo, seuraavalla kerralla vähän vähemmän isommalla otteella otan ainesosia salaattiini. Juon kulauksen hedelmämehustani.
Lastauslaiturin ovi rytisee jälleen auki.
Nyt askeleet tulevat lähemmäksi taukotuvan ovea.
Ne pysähtyvät.
Tuttu ääni kiroilee.
Kuuluu muutama askel ja taukotuvan ovenkarmin takaa ilmestyy nahkatakkinen henkilö.

Morjens!
No mutta tervepä terve, töihin tulossa?
Jep. Oletsä syömässä?
Eiku hirsiä tässä vetelen.
Niin tietty.

Askeleet astuvat ohitseni pukuhuoneeseen. Pukuhuoneen ovi heilahtaa hellästi kiinni ja samantien avautuu uudelleen. Nahkatakki on poissa, sen tilalle on vaihtunut fleecetakki ja kauluspaita.

Mä kuulin et sä olis vähä pomotellu eile?
Mitää, mittään en oo tehny.
Etpä varmaa.

Astiakaappi menettää yhden kahvikupeistaan, joka täyttyy jo vähän haalenneella kahvilla.
Vihreä kahvikuppi kopsahtaa hedelmämehupurkkini viereen.

Oleks sä hakenu johonki?
Niinku mihin, meinaaks sä noit syksyn hakujuttui?
Joo.
Eh, ei siel oikkee ollu mitään kiinnostavaa. Ja mä vähä oon aatellu itteeni yliopistollisena ihmisenä.
Ah, okei.
Kuinnii? Oleks sä sitte?
Noku sä vaikutas sellaselt joka huolehtii asiat valmiiksi ja etukäteen. Ja en.
Kuis et?
En mä oikkee tiedä, mihi mä olisi hakenu.
Sitä on liikenteessä.

Kahvikuppi tyhjenee hiljalleen, samoin hedelmämehupurkki.

Mites otetaaks eiline taas uudellee?
Nonni, men ny sit siitä.
Nonni, taas sää pomotteles.
No enhä, mä vaan ohjastan sinnuu oikeille raiteille.
Niin niin tietty. 

Kahvikuppi on tyhjä ja se suuntaa kohti tiskikonetta. Kone syö kahvikupin näkymättömiin.
Fleecetakki katoaa taukotuvan ovenkarmin taakse ja kuulen kuinka avainkortti piipahtaa.

Vai että tällainen ruokatauko.
Hymähdän ja nousen pesemään muovikulhoni. Näköjään muutama maissi jäi syömättä. Heitän kulhon roskiin ja vien hedelmämehupurkkini kaappiini. Hiisi, puhelin jäi pöydälle. Käännyn takaisin pukuhuoneen ovesta nappaamaan puhelimeni. Kun omaisuuteni on kaapin takana, lukitsen sen jättäen avaimen killumaan lukkoon.
Katoan taukotuvan ovenkarmin taakse ja piipautan avainkorttia.''

Inspiraatio kirjoittamiseen iskee todellakin silloin kun sitä vähiten odottaa. Tekstin raakaversion  juurikin raapustelin ylös eräs ruokatauko, salaattia syöden.

27.9.2014

Mitä on tullut tehtyä tässä elämässä?

Pistä rasti sulkujen väliin, jos olet ...

[x] Hypännyt vieraan auton kyytiin
[x] Hukannut ainoat avaimet
[] Pessyt hiukset sadevesiämpärissä
[x] Kävellyt kenkäni pilalle
[] Juonut miehen pöydän alle
[x] Väsyttänyt loput  puheillani
[x] Lähtenyt, kun olisi pitänyti jäädä
[x] Jäänyt, kun olisi pitänyt lähteä

[] Rakastanut kerran tyttöä
[x] Herännyt oudosta asunnosta
[x] Valehdellut nimeni ja ammattini
[x] Pessyt numeron kämmenselästä

[x] Istunut jalkakäytävällä
[x] Muistamatta mistä olen tulossa
[x] Ja tietämättä minne olen menossa
[x] Lähtenyt lentokentälle

[] Ajanut vieraaseen satamaan
[x] Hukannut puhelimen rantaveteen
[] Joutunut ikuiseen katveeseen

[] Pudonnut kalliolta
[] Löytynyt elävänä ja saanut käden kipsiin
[] Saanut sairaalaan kukkia,
[x] Joita en ole kumminkaan enää näkemässä

[] Kiusannut vierasta lasta
[] Varastanut lompakon
[] Saanut sähköiskun pistorasiasta
[x] Lyönyt kerran kunnolla

Tämä on näitä vanhoja, nopeita quiz:ja, joita julkaistiin joskus kauan sitten usein irc-gallerian päiväkirjoissa. Tämä quiz tosin on saanut inspiraation tästä.
P.s En muuten ole koskaan omistanut käyttäjätunnusta irc-galleriassa.

18.9.2014

Taivaanrannanmaalari

Alussa oli inspiraatio, sivellin ja tyttö.














 Sen pituinen se. Toistaiseksi.
P.s Kreikkalainen jogurtti hunajalla on älyttömän herkullista ja lihottavaa.

17.9.2014

You teach me, and I teach you


''Ei, tuolla, kuuletko?''
''Kyllä kuulen. Kuin jyrisevä juna, kuin hurja helikopteri, se pitää aikamoista ääntä.''
''Sanos muuta. Silti välillä se kuulostaa vain sulan suhinalta. Mitättömältä sellaiselta.''

''Miltäköhän se maistuu?''
''Itse maistaisin varmaan mansikkahillolla ja kermavaahdolla kuorrutetun mummon pannukakun.''
''Itselleni se varmaan puolestaan toisi mieleen kellertävän currywurstin ranskalaisten kera.''

''Onpas se näyttävä. Kuin monikirjavainen riikinkukko tai sateenkaari.''
''Kirjava? Minä näen vain mustavalkoista lumisadetta.''

''Ooh, sehän tuntuu hyvältä. Kuin lämmin ja kihelmöivä henkäisy herkässä paikassa iholla.''
'' Oi kyllä, toisinaan se on kuin pistävä piikki, joka sattuu aivan helvetisti.''

'' Ynh, mutta tuo haju. Kuin haistaisin rikkiä, tai mätiä kananmunia koirien kera.''
'' Ihanko totta? Miten voit haistaa tuollaista, kun itse suorastaan rakastan tätä tuoksua. Se on kuin vastaleikattu nurmikko tai upouusi auto.''
''Outoa.''


Meitähän on kaksi, kammottavaksi.
Molemmat kokevat saman asian, eri tavoin vain.
Suotta siis tapella siitä, mikä on oikein, mikä väärin.
Opetetaan toinen toista näkemään se monin eri tavoin.
Wut? Minkä asian?

Elämän. 

P.s. tarkoitus ei ole kuulostaa kaksimieliseltä, vaikkakin sananvalinnat saattavat vihjaista siihen suuntaan.
Noin, nyt ajattelit sen kaksimielisesti. 

16.9.2014

Sykkivää syksyä

Linkki!

Oon aivan fiiliksissä kun syksy tulee jälleen kerran tänne. Ensinnäkin puiden lehdet näyttävät röyhkeän räiskyvät värinsä, kun ne imevät viherhiukkasensa takaisin sisuksiinsa. Toiseksi, pimenevät illat. Viilenevät illat. Saan jälleen kerran etsiä kaikenmaailman tuoksukynttilät ja teekokoelmat esiin lämmikkeeksi. Sekä on jälleen mahdollisuus käpertyä kerroksittaiseen asukokonaisuuteen mm. kaksi villatakkia, mekko ja paksut sukkahousut. Oi ihanuutta ja autuutta.

Jotenkin hassua toisaalta, kun syksyyn yleensä liitetään uuden alkua. Eihän silloin mitään uutta synny, silloin lähinnä vain valmistautumaan pitkään ja kylmään koitokseen. Kevät ennemminkin on se uuden alku, kun tyhjälle, paljaalle maalle luonnon vihreys ja vehreys syntyy uudelleen.
Ehkä se uuden aloittaminen johtunee siitä, että syksyisin aloitetaan uusi kouluvuosi, jolloin harrastukset ja erilaiset kurssit aloittavat toimintansa jälleen uudelleen. Tv:ssäkin käyntiin pyörähtää uusi liuta sarjoja.

Enivei. Eksyin tuossa eräs päivä ikuistamaan syksyä muistikortille.
Se on asia, jota jaksaa kuvailla vuodesta toiseen.


















Ethän vie kuviani, kiitos!

15.9.2014

Coz you're alive, cradled in love

Hän hymyilee ja vitsailee,
itseksensä laulelee.
Huumoriaan eteenpäin jakelee
ja iloista naamaa esittelee.

Mutta tiukan paikan edessä,
ujous ja vaitonaisuus puskee päälle.
Itsevarmuuden pois mennessä,
silmistä näkee kun epätietoisuus iskee ylle.

''En tiedä,
   en tiedä.
Olen vain tässä, 
   hetken elämässä.

Intohimoani seuraten 
sekä halujani kuunnellen.''

Ja ajattelen:
''Vaikken sinua tunne melkein ollenkaan,
silti täysin samanlaisia tässä ollaan.''

Hymähdän.

Note-to-myself: 
Kun sitten joskus olen vanhempi, 
aion analysoida ja tulkita runoni. 
Kirjoittaa edes yhden,
60 pisteen esseen. 


4.9.2014

Tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton

Ostin tuossa tiistaina itselleni hatun. Sellaisen mustan huopahatun. Olen aivan ihastunut siihen, eikä se haittaa, vaikka se onkin inan verran liian iso päähäni.
Täytyy siis kasvattaa aivokapasiteettia, jolloin aivoni turpoavat ja hattu sopisi päähän mainiosti.
Eiköst se niin mene?

Tiesin muuten tämän päivän koittavan. Olen jälleen jäänyt paitsi jostain ''normaalin elämän kulusta''.
Ensimäinen hetki oli kun oma ikäluokkani valssasi Wanhojen tansseja, minun seikkailessa Berliinissä.
Nyt puolestaan vuotta nuoremmat (joiden kanssa vietin aikaa lukiossa) aloittelevat opiskelijapippaloissa ja huokailevat seuraavan päivän luentoja. Itse puolestani tänään heittelin maitolaatikoita esille asiakkaille ja kiusoittelin lihatiskin myyjää hänen väsyneestä ilmeestä.

Niin, elämähän on valintoja täynnä. Silti jotenkin koen olevani vajaa ihminen, kun en kulje tuota kultaista keskitietä: opiskele nopeasti, valmistu nuorena, hommaa lapset ajoissa, tee työtä ahkerasti ja lopuksi nauti eläkepäivistä. Jotenkin joudun aina selittelemään omia valintojani, mitä milloinkin olen keksinyt/päättänyt. Ja aivan kuin kukaan ei oikein ymmärrä, olenhan ollut tunnollinen ja hyvä koulussa, miksi ihmeessä en sitten päässytkään minnekään. Noh, siinä nyt oli pari muuttujaa.

Toisaalta olen usein kokenut tuon kultaisen keskitien tylsäksi. Sellaiseksi, joka ei ole mun juttu.
Nuorena yläkoulu-ikäisenä halusin olla jotain. En tosin tiennyt mitä, mutta jollain tavalla erityinen, ehkä jopa erikoinen. Ihailin silloin ystävääni, jonka tyyli ja ajatusmaailma vahvistui omannäköisekseen ysillä. Itselläni kun tuo tyyli on vieläkin hukassa ja ajatukset lentävät ties missä. Keskitie myös vaikuttaa jotenkin liian helpolta, liian raameissa olevaa. Niin kuin kuvakin muuttuu mielenkiintoisemmaksi (kun sitä vähän muokkaa sitä raamien ulkopuolelle), elämäkin vaikuttaa jännemmältä kun tekee joitain asioita toisin. Joskus sellainen muokkaus näyttää jopa uskomattoman nerokkaalta, kunhan sen vain tekee huolella.




En nyt siis sano, että kultainen keskitie olisi huono. En suinkaan, sehän on oikeasti oikein toimiva.
Joillekin se toisaalta ei vain sovi. En nyt itsekään sano olevani kovinkin erityinen tapaus, siltä se vain tällä hetkellä tuntuu, kun ystäväni puhuvat pikku-lauantaista sekä makaronipussin hinnasta.
Hassua, että nyt ollaan siinä kohtaa elämässä.

Tässä mä nyt sitten jälleen selittelen syytä miksi vietän välivuotta.
Ehkä se alkaa olla jo pinttynyt tapa.

Kuva

1.9.2014

Sillä rakkaus ei asu täällä enää

(Pahoittelen noita kliseisiä kappaleotsikoita, luovuus ei vaan jaksa tuossa kohtaa kukoistaa)

Rakkaus.
Tuo kaiken voittava, rakentava ja parantaja. Sitä me janoamme, sitä me tarvitsemme.
Ilman sitä meitä ei olisi. Tai noh, ehkä olisi, mutta silloin menneisyytemme ei olisi niin hehkeä, kuin olisimme olleet lapsia rakastavassa perheessä.

Itse olen saanut kokea tuon rakkaudesta suurimman kerran elämässäni. Ei. En puhu äidillisestä rakkaudesta (se tulkoon myöhemmin) tai kaveritoveruudesta. Puhun siitä hetkestä kun rakastuu toiseen ihmiseen. 
Rakastuu toisen ihmisen vikoihin ja ryppyihin, intohimoihin ja valoisiin puoliin. 
Puhun siitä taianomaisesta rakkaudesta, joka on uutta, ihanaa ja kutkuttavaa.
Se on hurmaava tunne. 

Sen jälkeen on ollut vain rakkautta yhdessä-olo-ajatusta kohtaan. Ei niinkään itse henkilöä ja hänen mieltään. Se on surullista, tunnen usein itseni sen takia hyvin murheelliseksi. Nuo mahdolliset henkilöt, joita kohtaan olen langennut ihastuttavasti, ovat oikeasti hyviä tyyppejä ja oivia ehdokkaita. Silti en vain pysty kertomaan heille tunteistani. Löydän aina jonkun vian, joka hiertäisi liikaa suhdettamme. Järkyttävää, sillä rakkaudenhan pitäis juuri antaa voimia ymmärtää ihmisten vikoja ja outoja tottumuksia ja hyväksyä ne.

Pahinta on se, että olen törmännyt muutamaan ehdokkaaseen, jotka puolestaan olisivat tarjonneet minulle lämpöä. En ole niitäkään hyväksynyt. Vika löytyy jälleen siinä, että on olemassa jokin asia joka hiertäisi. En siis antanut edes mahdollisuutta heille. 
Toisinaan pohdin, teinkö oikein? 
Sinänsä joo tein oikein, koska se oli toisen hyväksikäyttöä, mentaalisella tasolla. Mutta toisaalta kyllästyykö kohtalo kohta minuun, koska hylkään kaikki hänen ehdotuksensa. Toteaa vain, että ''ei sitten, jos et halua''. Sitten jään elämään yksin. Ja eihän siinä mitään, yksinolo on mahtavaa. Itsenäinen nainen, joka hoitaa kaiken ja pärjää. Hurraa.


Ehkä elän vain siinä toivossa, missä hyvinkin moni nuori naikkonen elää. Siinä toivossa, että jonain kirkkaana päivänä tuo Unelmien Adonis saapuu valkoisella ratsullaan noutamaan meitä ylös pilvilinnoihin. Hän saapuu pelastamaan meidät sinkkuuden pahasta maailmasta. Ja elämme elämämme onnellisena loppuun saakka.


Tai ehkä olen vain pelokas rakastumaan. Pelokas antautumaan toiselle täysin. Pelokas olemaan oma itsensä toisen edessä, pelokas saamaan heikko numero astekoilta 4-10. Pelokas epäonnistumaan ja sitä kautta, tulemaan jätetyksi ja säälittäväksi.
Ja jos vaikka joskus satunkin kunnolla rakastumaan uudelleen, tulen stressaamaan. Että entä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Entä jos en riitä? Entä jos olen epäymmärrettävä?
Miksi juuri minuun rakastuit? Miten minä voin muka olla parempi kuin tuo toinen?


Niin. Entäpä jos syy onkin horoskoopissa. Niitähän me naikkoset tykätään kattella ja vertailla omaan elämään. 

Silti. Jotenkin jaksan uskoa, että kyllä minullekin on varattu se the Other Half. Jossain tuolla se huitelee, minun vain täytyy odottaa rauhassa ja sen ilmestyessä näköpiiriin, napata se omiin kätösiini.
Syliini pieneen ja hoivaavaan.
But how long are we willing to wait? 
Niin, kuinka kauan.

Kuvat löytyvät netistä ja Imgfave.com-sivustolta