Ensimmäisellä tasolla

Vedetään verhot kiinni,
ollaan omassa huoneessa.
Ei minnekään vie menoni,
ja saan olla rauhassa.

Kurkistetaan verhojen takaa,
mutta takaisin kangaspala vedetään.
Ettei kukaan vaan huomaa,
mitä verhojen takana tehdään.

Kun ikkuna on peitetty,
hiljaa ahdistuneisuus käy päälle.
Silti verhot on kiinni jätetty,
näyttäen ''ei mitään'' joka säälle.

Kerran katsoin ikkunasta toisen,
ulos tuonne kaukaisuuteen.
Silloin mieleni oli hyvänoloinen,
kun verhot eivät katsettani estäneet.

Tahtoisin siis muuttaa kerrosta ylemmäksi,
sekä tulla pois tästä talosta.
Silloin voisin tuntea oloni paremmaksi,
kun verhojen sijaan saisin nauttia auringonvalosta.

Lepokivellä iäkäs norppa

Saimaan rannassa iloton norppa
rannan reunassa istuu ja aaltoja päin
hän katselee pienesti peläten,
mitä tuuli tuo tullessaan.

Kerran hän uskoi huomiseen,
tänään se ei vähempää voisi kiinnostaa,
kun toinen on tehnyt jotain uskaliasta,
joten saa nyt norppa näin nuolla haavojaan.

Tanssinut norppa ei valssiansa,
hänet kyll' nähtiin häissä toisen.
Kello kun tarpeeksi kumahteli,
ei norpasta ollut enää jälkeäkään.

Tänään tuo saimaannorppa,
yrittää katsoa ystäväänsä ymmärtäen,
silti käännekohtaa ei tajua pieni pääkoppa
ja pelko suuresta vihasta on alituinen.

Tanssinut norppa ei valssiansa,
hänet kyll' nähtiin häissä toisen.
Kello kun tarpeeksi kumahteli,
ei norpasta ollut enää jälkeäkään.

Siispä Saimaan rannassa tuo norppa
siirtää pyrstönsä veteen ja pärskähtää,
on nähtävästi aika pitkän ponnistuksen 
ja rannalle kukkaset haistattaa.

Anna minulle jokapäiväinen taisteluni

katseen kaihoisan viimeisen,
loin sinisiin silmiis sun.
Ja pois nyt otan askeleen,
tajutakseni et polkusi eroaa polusta mun.

Ja aina kun mustan laatikkoni avaan,
näen siellä mietintöjä mustia.
Mutta siellä täällä sinä aiheenani,
löydän valkoisia pilkahduksia.

Tämän hetken päätöstäni,
kertomatta jättämisestä,
tulen sen katumuksissani,
näkemään merkkinä elämästä.

Olet mustelma polven alapuolella.
Olet haava rystysissäni.
Olet arastava vivahde pään yläpuolella.
Olet ansa sydämmessäni.

Hey little girl, remember this

kuva.

Ylioppilaskirjoitukset toisessa ulottuvuudessa

On ylioppilaskirjoitusten aika.
Venailen nojaten ikkunalautaa vasten. Vielä pari minuuttia, niin pääsemme sisälle juhlasaliin. Hieman hermostuttaa, mutta en ole huolissani. Kirjoitukset ovat muuttuneet sellaisiksi piknik-tyyppisiksi muutaman tunnin hengailuiksi. Vähän ajatellaan ja kirjoitellaan - sitten syödään hyvin.
Tänään toisaalta on äidinkielen esseekoe, jossa toden teolla pääsee pohtimaan. Tavallaan olen odottanut tätä kirjotuskertaa, miettiminen ja jäsentely kun vaikuttavat vahvuuksiltani.
Tytöt eteisaulan toisella ikkunalaudalla selailevat kirjojaan, nähtävästi vielä viime tipan informaationsaannin toivossa. Rubykin vaikuttaa hermostuneelta, vaikka tiedän, että hän hoitaa homman kotiin. Hän on jälleen laittanut pehmeisiin hiuksiinsa kauniit kiharat.

''Missä veljesi on, Sam?'' Bobby murahtaa vieressäni, äidinkielen oikeinkirjoitusvihon takaa.
''Kyllä hän tulee, hänhän on aina myöhässä.''
''Parempi olisi. En halua, että hän missaisi näin tärkeää päivää.''
''Tiedän'', huokaisen ennemmin itselleni kuin Bobbylle.
Veljeni on kyllä hyvä tyyppi, hän vain on erilaisempi kuin minä. Hän pitää enemmän toiminnasta ja autostaan, itse kun puolestani haluan sivistää itseäni. Toisinaan mietin, miksi hän oikein lukioon tuli. Äidin pakottamana varmastikin.

Jaahas, historianopettajamme avasi juuri salin ovet, pääsemme siis sisään. Se laukaisi myös jännityksen sisälläni, valahdan lattialle aivan kohta. Ei, Sam ei, kokoa nyt itsesi. 6h tuntia skarppaamista ja sitten olet vapaa. Tätä varten on harjoiteltu kolme vuotta eikä tämä ole ensimmäinen ylioppilaskokeesi. Tiedät kyllä, mitä salin ovien takana tapahtuu. Mutta missä Dean on?

''Hei Sam'', kuulen pehmeän äänen takanani, kun jonotan suureen saliin. Ai että, kuinka Rubylle käy tuo hänen äitinsä vanha nahkatakki. Se sopii hänelle kuin valettu. Samoin tuo laventelin tuoksu.
''Hei Ruby, mitäs sinä?''
'' Eipä ihmeempiä, vähän jännittää, mutta ei muuta.''
''Se menee ohi, kun pääsee kirjoittamisen makuun.''
''Ahhah, niin joo.''

Historianmaikka katsahtaa korini pohjalla lepääviä kinkkuleipiä ja etiketitöntä vesipulloa - ja nyökäten ojentaa paikkanumeroni. Se on viimeisessä rivissä nurkassa. Huokaisen helpotuksesta, ei siis tarvitse olla kenenkään opettajan silmien alla.
Silti, Deaniä ei näy vieläkään missään.
Huoleni kohoaa sitä suuremmaksi, mitä pidemmälle äidinkielenopettajamme selotus kirjoitusten säännöistä etenee. Bobby katsahtaa minuun muutama rivi viistosti ja vilkaisee myös takanamme olevaa suljettua salin ovea. Tiedän täsmälleen, kuinka hän kiroaa veljeäni kiirastuleen mielessään.

Kello on pari minuttia vaille, kun kuulen oven avautuvan takanani, Huomaan, kuinka kaikki kääntyvät katsomaan ja juuri kun olen kääntymässä, kulahtanut nahkarotsi viiltää ohitseni ja istuutuu eteeni. Et sitten voinut valita parempaa päivää olla myöhässä, veliseni.

Voi juma, että pitikin nukahtaa uudelleen. Onneksi autossani oli vielä riittävästi löpöä koululle saakka. Mutta hemmetti, unohdin evääni. Miten voin kirjoittaa 20 pisteen esseen ilman omenapiirakkapalaani? Tänään ei sitten suju mikään.

Kun rehtori kajauttaa ilmoille sanat ''Koe voi alkaa'', kaaos pääsee irti.

Koepaperit heräävät eloon ja raivoisasti alkavat viiltelemään paperihaavoja ylioppilaskokelaiden käsiin ja niskaan. Kokelaat puolestaan vastaavat takaisin, kukin omin voimin. Heidän kynänsä puhkovat osuvia ja nerokkaita aukkoja - ja joidenkin paperit ovat jo kahdessa osassa. Toisilla ei puolestaan mene ihan niin hyvin, kun heidän kätensä alkavat olemaan väsyneet kaikesta taistelusta.

     Dean katsoo ympärilleen ihmeissään ja jähmettyneenä, ennen kuin älyää oman paperinsakin tekevän hyökkäysliikkeitä. Silmänräpäyksessä Dean vetää puukkonsa esiin ja halkaisee koepaperin kahdeksi kauniiksi ja tasaiseksi palaksi. Koepaperi laskeutuu elottomaksi pulpetin kannen päälle.

     Mutta silloin Dean kohtaa uuden äkillisen muutoksen. Kaikki hänen ympärillään ovat paikoillaan, pelästyneet katseet kohdistuneet häneen ja koepaperit jähmettyneet paikoilleen. Kaukaa valvojien luota alkavat kopisemaan korkkarit, kun rehtori kävelee Deanin luo. Hän ottaa Deanin puukon ja viittoo hänet ulos sanoen:

     '' Jäit kiinni lunttaamisesta. Kokeesi on hylätty, voit poistua.''

No voi juma. Ei sitten väkisin, menen takaisin nukkumaan. Ja Sammy, lopeta tuo syyllistävän katseen luominen minuun, sinä tiedät äkkipikaisen ja nopealiikkeisen luonteeni.
Ja äiti hoitaa syyllisyyden tittelin antamisen paremmin, joten jätä se hänen huolekseen.

Ei Dean, ei näin.
Odota vaan, kun äiti huomaa sinun tulleen liian aikaisin kotiin.
Ja kun isä kuulee, mitä teit tänään.


p.s ei tämän blogin ollut tarkoitus evolvata tällaiseen tarinankertomissuuntaan. Niin vain kävi.

Who you're gonna call? Ghostbusters?

Talossamme asuu kummitus.

Se tulee kotiin iltaisin vähän yli yhdentoista. Herään aina kun kuulen jääkapin oven avautuvan ja makkarasiivun läsähtävän näkkileivän päälle. Lasi hieraisee kaapin pohjaa ja kolauttaa itsensä pöydälle. Hetken päästä se on täynnä jotain nestettä, jonka väri vaihtelee illasta riippuen.
Sitten kuulen vain kuinka askeleet käyvät yläkertaan. Lopuksi on syvää hiljaisuutta.

Kerran aamulla tahdoin tietää, missä kummitus ja hänen edellisiltainen yöpalansa majailevat. Heräsin ennen kukonlaulua, ja herätessäni kuulin kuinka jälleen keittiöstä kuului ääniä.
 Tällä kertaa erilaisia.
 En uskaltanut mennä katsomaan, mutta äänistä päätellen kahvinkeitin poltti porojaan, sanomalehti suhisi sivujen kääntelystä ja kurkku napsahteli pureskelusta.
Sitten kuulin vain kuinka askeleet veivät eteiseen ja ovi kosahti kiinni. Lopuksi oli syvää hiljaisuutta.

En ole koskaan nähnyt häntä päivisin. Oletan hänen olevan ahkera töissä ja tehden pitkiä päiviä, toisinaan taas ajattelen hänen haamuilevan kaupungin katuja pitkin, miettien miksei kukaan näe häntä. Mutta eihän kukaan häntä näe, onhan hän läpinäkyvä kummitus.

Perheemme ei juurikaan reagoi tähän ystävälliseen kummitukseen.
Eihän mitään pahaa ole sattunut.
Ja hän on nykyisin yksi meistä.

Välipalaa pihapöydässä

''Olavi, tulehan ulos, tein räiskäleitä mansikkahillolla.''

''En.''

''Nooh, tulehan nyt, et voi koko päivää olla sisällä, muuten kuihdut rusinaksi ja tiedätkö mitä mummi tekee pienille rusinoille?''

''Tiedän, mutten filti tule.''

''Nooh, entä jos laitetaan hillon kera vähän kermavaahtoa. Iskä vatkasi sitä juuri ennen kuin lähti pellolle.''

''En tuleh.''

''Älähän nyt, pienokaiseni. Mikä on hätänä? Ulkona on lämmin ilma ja aurinko paistaa. Voidaan mennä vaikka läheiselle järvelle uimaan, samalla kun käymme iskää katsomassa pelolla ja viemässä hänellä välipalaa. Miksi et halua tulla ulos?''

''En tuleh, kofka en löydä pipoani. Fikfi en tuleh.''

''Mitä pipoa, pienokaiseni. Mihin sinä pipoa tarvitset? Onko sinulla kylmä, oletko kipeäksi tulossa?''

''Minä HALUAN laittaa fen ruudullifen pipon. Fe on minun lempi piponi, minä haluan laittaa fen päähäni.''

''Aa, se pipo. Sehän on täällä, tuolla pihakeinun vieressä nurmikolla, naapurin Missen vieressä.''

''Miffä?''

''Täällä ulkona, naapurin Misse nukkuu sen vieressä.''

''Mutta ei fe faa, fe fyö fen. Ja minä en halua että fe fyö fen. Minä tarvitfen fitä.''

''Mutta ulkonahan on lämmintä. Ja täältähän sinä löydät piposi. Odota, minä tuon sen sinulle.''

''Etkä hae, minä haen fen itfe. Minun täytyy hakea fe itfe.''

''Hyvä on, pikkuiseni. Tee kuinka tahdot, mutta tulethan silti tänne ulos syömään räiskäleitäni. 
Ne ovat vielä lämpimäisiä.''

''Kyllä äiti, kyllä minä tulen.''

-


''Äiti, onko meidän pakko mennä katfomaan ifkää pellolle?
 Emmekö me voifi mennä uimaan fuoraan.
 Ifkä kumminkin tulee kotiin, ja finä et hymyile fitten enää.
 Minä kun pidän fiitä, kun hymyilet.''

Jossain, sataa valkeaa lunta

ehkä me

jossain

kohtaa tulevaisuudessa

saamme viiroituskohtauksen

ja

puhumme jälleen sekavia,

laulamme kelaa ja disneytä

tai

kuuntelemme,

mitä toisen äänihuulet muodostavat

hiljaisuuteen,

joka kesti vuosia liikoja.

ehkä me tosiaan

jossakin, jossain kohtaa

mietimme ääneen, miksi

näin

kävi

ja ehkä me tosiaan

sitten voimme

tuon vuosia kestäneen hiljaisuuden

tyystin unohtaa.

Ladies and Gentleman, I'm floating between two spaces

Olen kuin kolikko, jolla on kääntöpuolensa.

Olen introvertti. Rakastan hetkiä olla yksin, uppoutuneena joko fantasiakirjoihin taikka koneelle internetin syvyyteen, milloin ohjelmassa mikäkin elokuva tai sarja. Rakastan Suomen kylmyyttä, ulkona ja suklaarasiassa olevia sinisiä hetkiä, luonnon karuutta ja hiljaisuutta. Tykkilumella, ja muutenkin talvella, on sydämessäni aivan oma paikkansa. Rakastan kummallisia ja synkkiä taideleffoja, jotka avaavat mieltä. Makaan usein lattialla kuuntelemassa musiikkia, joka kertoo Major Tomista taikka on Hans Zimmerin käsialaa. Arvostan ihmisiä, joille käsijarrukäännös ja illan keskustassa ajelu tuottaa jonkinlaista elämäniloa ja nautintoa. Pidän järjestyksestä ja kurista, niin hoituvat hommat eteenpäin ja elämä rullaa hyvin eteenpäin. Pidän ja ymmärrän ihmisiä hämärissä pikkupaikkakunnan pubeissa, ihmisiä jotka ovat jämähtäneet omaan elämäänsä, mutta ovat silti tyytyväisiä siihen. Pidän siitä, että he näkevät minut hyvänä tyyppinä ja ystävänä. He kertovat kuinka ennen kaikki oli paremmin ja huokailevat menneen perään kun hujauttavat uuden kulauksen olutta kurkusta alas. He ovat ihmisiä, joihin voi luottaa, sillä he eivät tule koskaan tekemään mitään radikaalia. Heidän sanaansa voi luottaa, ja he vastavuoroisesti odottavat samaa käytöstä sinulta. Elämä on kuin Englannin pikkukaupungissa. Täynnä perinteitä, hiljaisuutta ja kunnioitusta.

Mutta

Olen myös ekstrovertti. Haaveilen matkasta maailman ympäri, hetkestä pinnallisen yleisissä lakanoissa, tuoreiden hedelmien ja turkoosin veden ympäröimänä Bora Boran saarella. Tai sitten haluaisin seikkailla; nähdä Japanin kirsikkapuun kukat, Tshernobylin hylätyn maiseman, Intian värifestivaalin, Venetsian kapeat käytävät, Meksikon elämänilon, Californian elämäntyylin ja Keski-Afrikan elämänlaadun. Rakastan pukeutumista ja shoppailua sopivassa määrässä, mitä laadukkaampaa sen parempaa. Spontaanisti lähden aina muiden mukaan, ehdottivat he melkein mitä tahansa. Rakastan heittäytymistä ja hetkessä elämistä, katsoen mitä lehtituuli tuo tullessaan. Tykkään käydä clubeilla heilumassa sekä aiheuttaa pientä silmäpeliä ja flirttiä ja ennen sinne menoa olen viettänyt noin tunnin peilin edessä. Tanssimisesta aiheutuva vapautunut fiilis on huumaavaa. Eniten joraan kasikyt-luvun hittien perässä, mutta vain hittien, ei koko albumin. Katselen average, blockbuster ja rahamagneetti elokuvia aka romanttisia komedioita huokaillen. Haluaisin osata surffata Australian aalloilla ja nauttia auringosta, ruskettaa  silloista hyvin hoidettua ihoani ja treenattua kehoani. Ihailen kun ihmiset naamaraamatussa laittavat kuvia uusimmistaan tekokynsistä, sisäinen harakkuuteni kuolaa niiden perään. Haluaisin käydä kaikenmaailman turhamaisissa hoidoissa, jotka  saisivat minut tuntemaan heleäksi ja hurmaavaksi. Koska olen kateellinen naisille, jotka ovat seksikkäitä vaikka jätesäkit yllään ja kauniita vaikka olisivat juuri tulleet suihkusta.

Niin, kolikolla on kääntöpuolensa. Ongelmana on vain, että introverttina jään yksin, kun taas ekstroverttinä en välttämättä ajattele tarpeeksi itseäni ja omia tarpeitani. Ja olessani ''toisen puoliskoni'' vallassa, ''toinen puolisko'' on kärsimätön ja muistuttelee olemassaolostaan aiheuttaen minulle sisäistä mieliharmia. Jatkuvasti siis yritän etsiä tasapainoa näiden välille.

P.s pieniä muutoksia ulkoasussa, ei mitään muuta vakavaa.